Haikeudella uutta kohti

Hei ihanat blogin seuraajat.

Tämä vuosi on ollut hiljaiseloa blogin suhteen, uudet tuulet ja suunnat on vieneet mukanaan ja myös kirjoittaminen on saanut uuden sävyn ja uuden pohjan.

Tästä eteenpäin mun tekstejä löytyy Naiseuden Voima sivustolta ja toimin siellä siis bloggaajana.

Tervetuloa seuraamaan mun ja monen muun upean naisen tekstejä täältä  ---> http://www.naiseudenvoima.com/liisa-maija-sirpaleista-tehty

Tämä ja vanha blogi jää edelleen tänne toistaiseksi, olkoon ne itselle ja muille muistoina siitä mistä kaikki lähti....

Pikakelaus vuoteen 2016

En voi sanoa , että mennyt vuosi olisi ollut elämäni paskin mutta ei paljon puutu.

Hyviä juttuja, uusia ihmisiä ja suoranaisia ihmeitä kyllä viime vuoteenkin sattui ihan mukavasti mutta yleistunnelma oli koko vuonna hyvin apea ja paikallaan junnaava.

Etenkin syksy näyttäytyi hyvin harmaana, talous heitti entisestään häränpyörää työttömyyden tuplaantuessa perheessämme ja meidän koiravanhus sairasteli.

Elämäntapamuutos toi kyllä tuloksia, sain  lähes pelkällä ruokavaliolla tiputettu 10kg painosta pois vaikka se mitä alunperin suunniteltiin ja oli tarkoitus toteuttaa ei sitten loppujen lopuksi toteutunutkaan.

Tsemppausta kyllä riitti mutta jostain syystä  yhteistreenien toteutus vain jäin muutamaan kertaan ja alkuinnostuksen jälkeen mulle itselle jäi fiilis että homma lopahti käsiin.

Mutta tuloksia siis tuli  kuitenkin, vaikka tavoite jäikin saavuttamatta niin joulukuun mässäilyn jälkeen tämä vuosi lähti  taas tiukalla ruokavaliolla eteenpäin tavotteena saada ne pari viimeistäkin kiloa tippumaan pois.

Tällä kertaa yksin mutta mulla on hyvät ohjeet tallessa ja motivaatio kohdillaan tätä varten.

Joulukuun alussa pieni Kirppu täytti 2v ja seuraavana päivänä veimme rakkaan dogo pappamme  viimeiselle piikille.

Vanhuksen kunto romahti parissa päivässä niin nopeasti ettei muuta vaihtoehtoa edes kannattanut harkita, 12 vuotta yhdessä ison valkoisen kanssa on todella kiitettävä aika vaikka sydän itkee vieläkin rakkaan ystävän ja perheenjäsenen perään. 

Joulukuun lopussa tuli 5 vuotta myös rakkaan siskoni pois nukkumisesta joten aikalailla raskaissa ja surullisissa tunnelmissa tuli viime vuosi päätettyä.

Mitä ottaisin viime vuodesta mukaani tähän vuoteen?

Melkein tekisi  mieli sanoa etten yhtään mitään mutta kyllä mä ottaisin.

Syksyllä rikoin paljon omia rajojani, ajelin mm. autolla Hesan keskustassa, matkustelin syksyn aikana myös useamman kerran Helsinkiin , kerran jopa täysin yksin  ja tapasin uusia mahtavia ihmisiä.

Joulukuussa koin useamman ihmeen, kun meidän perhettä autettiin  joulun rakentamisessa aivan yllättävistäkin suunnista.
Tiukasta ja joululahjattomasta joulusta tuli jotain niin upeaa ja kaunista , että pelkkä ajatus saa kyyneleet vieläkin silmänurkkaan.
Lämmin kiitos teille kaikille meitä tukeneille ja auttaneille.

Joten ottaisin mieluusti tähän vuoteen paljon ihmeitä ja rohkeutta rikkoa lisää omia rajojani.
Sekä myös niitä upeita ihmisiä lisää joihin sain jo viime vuonna tutustua.

Viime vuonna jäi paljon vanhaa taakse joten tuokoon tämä vuosi tilalle paljon uutta ja parempaa.

 

Tuus vähän täällä käymään...

Syksy on mulle sellaista aikaa että tulee paljon mietittyä menneitä aikoja ja sitä mistä on tähän hetkeen tullut.

Mä olen paljon saanut kuulla sitä, että en saisi jäädä menneeseen , koska se on jo mennyt.

Jep, näin mäkin pitkälti ajattelen.

Asioita jotka mun lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut ei saa millään muutettua se on fakta enkä mä sitä odotakkaan.

Mutta mä en halua olla hiljaa siitä mitä on tapahtunut.

En missään tapauksessa hakeakseni sääliä vaan siksi ,koska haluan , että tämä aihe itsessään ei jää enää unholaan.
Haluan ihan sydämestäni, että yhdenkään lapsen ja nuoren ei tarvitse vaieten kärsiä sekä hävetä ja pelätä vain, koska aikuinen ihminen tyydyttää omia sairaita tarpeitaan.
Ja tämä yhteiskunta antaa tämän vaieten tapahtua.

En edes viitsi sanoa mitä mieltä mä olen niistä "tuomioista" mitä lapsen hyväksikäyttäjille annetaan.
Se lapsi kantaa niitä muistoja, pelkoja ja traumoja koko loppuikänsä.
Ne eivät katoa vaikka tekijä olisi istunut vankilassa hyvässä lykyssä pari vuotta ja suorittanut oman "rangaistuksensa".
Niiden kanssa oppii elämään, toiset paremmin ja toiset huonommin mutta kuitenkin aika kyllä tekee näillekkin haavoille arven mutta ikinä ne ei unohdu kokonaan.
Ja vaikka mieli ei välttämättä muista kokemuksia muistoina ne kyllä jää traumoina tuonne pään sisälle ja oireilee sitten muuta kautta elämässä.

Mä joskus mietin, että paistoko  mun otsassa lapsena neonvalolla: "Hyväksikäytetty lapsi, ota oma vuoronumero".
Tai
" Liian kiltti sanoakseen ei, helppo saalis".

Tai sitten mä vain olen ollut niin aikuisen turvaa ja rakkautta vaille, että se on tehnyt musta heikon ja helpon saaliin.

Oli miten oli, mun tielleni on lapsena ja nuorena sattunut useampikin aikuinen joka on tuntenut erityistä viehtymystä lapsia/nuoria kohtaan.

Mä taistelin näiden muistojen kanssa vuosia ,koska vaikka itse kokemus oli todella ällöttävä ja inhottava pidin tästä ihmisesta muuten ja kokemuksen läpikäymisen vaikeuteen vaikutti paljon myös se, että kaikki muut aikuiset ympärillä hyväksyivät tämän teon täysin.

"Eihän se pahaa tarkoita"
"Se on vaan sen tapa"
"Leikilläänhän se"

Oikeesti?!!

Joka ikinen kerta kun mä menin tämän tutun luokse, ennen kun pääsin hoitamaan hevosta tai tekemään ihan mitä tahansa muuta tapahtui tämä:

"Tuus  vähän täällä käymään niin kokeillaan onko sun tissit kasvanu!"

Se tunne ja se häpeä kun yrität kaikin keinoin keksiä tekosyitä jonka vuoksi sun ei tarvitsisi astella sen aikuisen miehen eteen jotta tämä voi isoilla käsillä kouria sun rintoja ja arvostella sekä analysoida niistä kovaan ääneen.
Tietäen kuitenkin , että lopulta sun on vaan mentävä jos haluat päästä hevosen selkään tai ylipäätänsä paikalta pois.

Kaikkein hölmöintä ja häpeällisintä tässä on se, että mä jouduin jopa aikuisena parikymppisenä yhden lapsen äitinä astelemaan sen saman ihmisen nenän eteen jotta hän voi kokeilla miten mun rinnat on muuttunut äitiyden myötä.

Eikä se helpottanut häpeää yhtään, että ympärillä muut nauravat ja yllyttävät tähän.

Mä en ikipäivänä vois kuvitella asettavani omaa lastani samanlaiseen tilanteeseen.
Tai jos edes kuulisin jonkun tekevän mun lapselle samaa en taatusti nauraisi tai vähättelisi tapahtunutta.

Mulle toki tilanne oli traumaattisempi jo senkin vuoksi, että taustalla oli vuosia kotona tapahtunut hyväksikäyttö mutta en usko, että se kenellekkään muullekkaan olisi ollut helppo saati vähemmän häpeällinen.

Ja mä tiedän sydämestäni, että tätä samaa tapahtuu tänäkin päivänä ympäri kotimaan.

Erityisen surullista siitä tekee vielä sen, että monet aikuiset näiden lasten ympärillä kyllä huomaavat että, kaikki ei ole ok mutta eivät silti puutu asiaan millään tavoin.

Yleensä myös  lapsi/nuori tietää sen , että muut ympärillä olevat aikuiset antavat tapahtuneelle hiljaisen hyväksynnän.

Uskokaa ,että se ei todellakaan helpota sitä lasta/nuorta läpikäymään asiaa tai puhumaan siitä kenellekkään.

Mä haluan, että tähän tulee muutos.
Mä haluan, että KAIKKI tapaukset ja teot tulee ilmi ja niistä jokaikinen  lapseen kohdistuva teko tuomitaan.
On sanomattakin selvää , että toivon myös kunnon rangaistuksia näistä teoista.

Jotain täytyy todella muuttua ja tapahtua  tässä yhteiskunnassa jotta 
asiaan saadaan ihan oikeasti muutos.

Toivon, että mun unelma  ja tavoite projektista jossa seksuaalista hyväksikäyttöä lapsena/nuorena kokeneet ja siitä selviytyneet  pääsevät kertomaan oman tarinansa olisi yksi muutokseen auttava ja johtava teko.

Mä en halua enkä pysty enää olemaan hiljaa ja vain hyväksymään tapahtuneet  tietäen, että tuolla jossain on lapsia/nuoria jotka elävät samoja ja vielä pahempiakin kokemuksia tälläkin hetkellä.


Jos haluat muutosta, ole se muutos.
Ja kaikki muuttuu...



 
 
 
 

 
 

Suorituspaineita

Nopeasti laskettuna oon pyyhkinyt tästä ensimmäisen lauseen jo n.10 kertaa pois.
Tämä jää.

Mä olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja kirjoittamista, siis siitä lähtien kun nämä taidot opin.
Ja rakastan edelleen.
Mä olen ollut aina hyvä tarinan kirjoittaja, mielikuvitus on ollut mun paras ystävä pienestä pitäen.

Jostain ihmeen syystä mulle on iskenyt joku tyhjän sivun syndrooma, koska vaikka mä päivän aikana mielessäni kirjoittasin miljoona sivua asiaa mikä just sillä hetkellä tuntuu musta tärkeältä ne katoaa kun pieru saharaan, kun mun täytyisi avata blogi ja alkaa kirjoittaa niitä tänne.

Pelkoja, niitä typeriä pelkoja joita mä olen jo lapsuudestani asti kantanut mukanani.
Mä oikeasti kulutan energiaani siihen ,että jännitän onko mun elämässäni yhtään mitään sellaista mitä mä tänne voisin kirjoittaa.


Toisaalta mä tiedostan myös sen , että mun elämä on hyvin kaukana siitä mun unelmastani mitä mä oikeasti haluaisin elää.

Se ei ole pelkästään matka Ausseihin, se on niin paljon paljon muutakin.

Välillä mä mietin , että asetanko mä itselleni turhan korkeat tavoitteet ja pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä nyt on.

Mulla on ihana perhe (toki ei tää täysin ongelmaton ole tämäkään), koti, eläimia, ammatti jne jne.

Ongelma on siinä, että vaikka mä olen onnellinen ja kiitollinen siitä mitä mulla on mä myös uskon pystyväni myös paljon enempäänkin.

Tai ainakin toivon pystyväni.

Mä en yksinkertaisesti kykene ajattelemaan itseäni puurtamassa samassa huonosti arvostetussa duunissa  vuodesta toiseen, tai oikeastaan  kykenisin jos  voisin tehdä sitä työtä niin kuin haluaisin täydestä sydämestäni.
Ehkä.

Mä olen  miettinyt myös sitä , että olenko mä vaan kamalan lapsellinen enkä osaa vain ottaa vastuuta elämästäni.
Pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä on, myös siihen työhön minkä mä olen ammatikseni lukenut.
Välittämättä siihen kohdistuvista yhteiskunnallisista paineista, omasta riittämättämyydestä työn määrää kohden saati kaikesta muusta epäkohdasta työhön liittyen.

Mä olen pohtinut paljon tapoja vaikuttaa siihen että hoitajan työtä arvostettaisiin enemmän ja työtä voisi tehdä ihan oikeasti ensisijaisesti miettien hoidettavaa ja sitten vasta muita asioita eikä niin , että kaikki muu menee etusijalle ja se hoidettava on vasta tärkeysjärjetyksen häntäpäässä.

Tällä hetkellä mä en tiedä mitään muuta tapaa vaikuttaa kun olla tekemättä hoitajan työtä.

Mä tiedän, että jonkun on ne ihmiset hoidettava mutta se en haluasi olla mä.

Ei siksi , että inhoaisin  työtä vaan siksi etten haluaisi missään muodossa olla tukemassa sitä suuntaa mihin koko ajan hoitotyössä ollaan menossa.
Vähennetään sieltä ja täältä ja lisätään hoitajien taakkaa entisestään ja kaiken lisäksi niin että kaikki tämä on pois hoidettavilta.

Hoitotyöstä on tullut bisnes jossa häviäjän osassa on hoidettava ja hoitajat.

Kirppu aloittaa tällä viikolla päiväkodin 10 päivää kuussa sopimuksella.
Mulle tämä tarkoittaa sitä, että mun täytyy päättää mitä aion tästä eteenpäin tehdä.

Rehellisesti mua masentaa ajatus hoitotyöhön paluusta, mua ahdistaa jo valmiiksi se kiire ja kireys mikä mua odottaa menin mihin tahansa keikkaa heittämään.
Toisaalta töissä mä voin tehdä sitä minkä osaan hyvin ja teen sydämestäni eli hoitaa toisia ihmisiä.
Voin  tehdä työni niin hyvin kuin pystyn ja toivoa , että se yksi  työpäivä antaisi niille työkavereille ja hoidettaville edes hitusen positiivista edes siihen  yhteen päivään.

Mulla on kuitenkin unelmia ja suunnitelmia tulevasta, projekteja joiden toivon saavan vihdoin siivet selkäänsä.

Siihen asti.... noh tämä viikko näyttää mitä tapahtuu ja mikä on mun suunta.



 

 
 

Sadepäivän löpinöitä

Suomen kesä, jihaa!

Aurinkoa ei ole taas päiviin näkynyt ja ilma on aamusta iltaan tasaisen harmaa.
Olokin on aamusta iltaa nuutunut ja vaikka energiaa riittää, kiitos ruokavaliomuutoksen tuntuu, että voisin painua talviunille jo nyt.

Asiaa ei auta yhtään, että 1,5v taapero ja esiteini kiukkuaa tekemisen puutetta.

Tämän aamun piristys oli vaa`alla käynti, himpun alle -6kg on nyt painoa tippunut ja lähestulkoon pelkällä ruokavaliomuutoksella.

Loppuviikosta sovitaankin sitten uus treeniohjelma ja ilmeisesti kiristellään myös vähän ruokavaliotakin.

Nyt se rääkki siis ihan oikeasti alkaa.

Ja ei, en odota sitä innolla vaan kauhusta jäykkänä.

Vaikka heinäkuussa mennään mun ajatukset juoksee jo syksyssä.

Syksyllä mun oli tarkoitus lähteä heittämään lähihoitajan keikkaa mutta miehen työn tulevaisuus on tällä hetkellä niin musta aukko, että munkin suunnitelmat on pelkkä suuri kysymysmerkki.

Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka mutta nyt täytyisi vaan saada itsestä irti niin paljon , että niistä tulisi ihan konkreettisia asioita.

Toisaalta se lepo ja rentoutuminen ois kyllä ehkä etusijalla, eikä pää kolmantena jalkana tohottaminen ympäriinsä.

Ehkäpä sitä tänä viikonloppuna voiskin repästä ja tehdä jotain kivaa ihan itseä ajatellen.

Tai sitten ei.

Lentäen liidellen

Puuh.
Nyt jos ottaisin hetken vain itselleni ja kirjaisin pitkästä aikaa blogiin ajatuksia sekä viimeaikaisia tapahtumia.

Koko kesä on mennyt hulinalla ja etenkin tähän viimeiseen 2 viikkoon mahtuu niin paljon upeita kohtaamisia ja tapahtumia etten edes tiedä mistä aloittaisin.


Ehkä isoin juttu mitä omassa henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut on ihanan ystäväni live kohtaaminen ihan ensimmäistä kertaa.

Ihana Mia tuli kuvaamaan Kirppua ja samalla pääsin mäkin kuvattavaksi.

3 vuotta ollaan kirjoiteltu netin ja puhelimien kautta toisillemme ilot ja surut ja, kun kohdattiin oli kuin oltaisiin tunnettu aina.

En muista, että kenenkään kanssa olisi heti alusta alkaen ollut niin hyvä ja luonteva olla.

Ja se mahtava ammattitaito millä Mia Kirppua ja mua kuvas, wou!!

Mä jolle alastomuus on ollut aina vaikea asia pystyin luontevasti olemaan kuvattavana saunassa!!
  
Okei, vähän jännitti mutta hyvin vähän.

Vuorokausi meni ihan liian nopeasti ja kun Mia lähti kohti kotia mä jäin potemaan kamalaa ikävää.

Nyt mä odottelen into pinkeenä millasia kuvista ihan oikeesti tuli.

Mias`s Vision

Loppuviikosta käytiin sitten Varissaaressa koko perhe ja Kirppu sekä isäntä osallistuivat imurinheiton SM-kisoihin, ihan ensimmäisiin ikinä maailmassa.
Kirppu osallistui kisaan myös nuorimpana ja tietysti söpöinpänä.

Ja kumpikin sijoittuivat omissa sarjoissaan pronssille ja voittivat upeat palkinnot itselleen.
Isäntä pokaalin ja uuden imurin ja Kirppu hienon mitallin sekä kuulokkeet.


Omia mukavuusrajoja on tullut tämän kesän aikana rikottua ihan jatkuvasti:  oon tehnyt live lähetyksiä facessa, ajanut yksin autolla pitkiä matkoja, valokuvaukset alasti jne jne.

Aivan mahtavaa!!

Toisaalta etenkin nämä viimeiset  2 viikkoa on olleet jatkuvaa lentämistä, korutöitä mikä on ollut ihan huippujuttu ja yhteistyöjuttuja työn saralla, elämäntapamuutosta sekä ihanien ihmisten kanssa kohtaamisia lähes joka päivä.

MUTTA tänään mä ekan kerran tunsin että mä tartteisin pienen hetken lepoa, ihan vaan olemista tekemättä mitään.

Oon aivan VALTAVAN kiitollinen kaikesta mahtavasta, ihanista ihmisistä mun elämässäni ja töistä mitä olen saanut tehdä ja toki toivon tätä kaikkea ihan äärettömästi lisää mun elämään.

Mutta pieni lepohetki kaiken keskellä olis kyllä just nyt luksusta.

 



 


 
 

Elämäntapamuutoksen aloitus

Mun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo tovi sitten mutta yksinkertaisesti mun aika ei ole siihen riittänyt.
Ne hetken kun mulla on omaa aikaa ja rauhaa mä todellakin vain olen ja tuijotan koomassa telkkaria tai pelaan kännykällä jotain tyhmää peliä.

No jokatapauksessa mä näin talvella yhden tutun seinällä ilmon jossa hän etsi itselleen omaan pt ohjaajakoulutukseen harjoitusasiakasta.
Laitoin hänelle viestiä ja tadaa, hän valitsi mut asiakkaakseen.

Kirpun syntymän jälkeen multa tippui paino lähes normaaliin mutta vauvavuosi imetyksineen ja herkkuineen toi vyötärölle +10kg eli  painoa oli muutoksen aloituksen aikaan lähes yhtä paljon kun Kirpun syntyessä.
Mitään järkyttävää ylipainoa mulla ei ole ollut mutta PCOS eli  lyhyesti hormoonihäiriö aiheuttaa mulla sen, että lähes kaikki kilot pakkautuu vyötärölle.
Ja yliliikkuvat nivelet taas kärsii pienestäkin ylipainosta ja samaten hormoonihäiriön oireet on aivan järkyttävät painon vuoksi.

1.5 sitten aloitettiin, herkut  ja ylimääräiset hiilarit sai jäädä ja aloin syömään ohjeiden mukaan.
Yllättäen omien ruokailutapojen muutos oli se helpoin osuus.
Syömistä on riittävästi ja mä syön usean kerran päivässä.
Usein en edes kaikkea lautaselta jaksa edelleenkään syödä.
Mittailutkaan tai päivän syömisien keksiminenkään ei ole tuottanut vaikeuksia ja vaikka välillä tekee mieli herkkuja se menee yleensä nopeasti ohi.
Vaikeinta sekä haastavinta  oli henkisesti ja fyysisesti ensimmäinen kuukausi.

Ihan ensimmäiset oireet olivat järkyttävä päänsärky ja väsymys jota kestikin  sen kuukauden verran.
Energiaa ei tuntunut riittävän mihinkään ja pikku hiljaa alkoi kiristää myös pinnaa.
Jossain vaiheessa olin yli viikon ehkä maailman kauhen ihminen kun pinna paloi läheisille ihan joka asiasta ja tatti oli otsalla aamusta iltaan.
Järkyttävä väsymys aiheutti sen, että päivät menivät kuin sumussa haahuillen.
Hetken jo harkitsin , että heitän haskat tiskiin ja annan koko homman olla.

Nyt kun olo on jälleen ns. normaali ja energiaa riittää tuo kaikki onneksi tuntuu vain kaukaiselta pahalta unelta jonne ei todellakaan ole enää kaipuuta. 


Täytyy sanoa, että ainakin mulla elämäntapamuutoksen tuomat vierotusoireet ovat olleet pahemmat, kuin aikanaan tupakanpolton lopetettuani.

Toissayönä näin kyllä  unta , että söin vahingossa ison kasan karkkia ja kesken syömisen muistin, että mullahan on projekti menossa enkä niitä saa syödä.
  
Liikuntaa ei olla vielä kunnolla panostettu, ohjelma on ja kerran jalkatreenin tehneenä tiedän sen olevan hyvin tehokas.
En meinannut kyetä kävellä 3 päivään rappusia ylös enkä alas treenin jälkeen.
Liikkunut olen kuitenkin lähes joka päivä pienen lenkin verran ja n. kerran viikossa jonkunlainen treeni on tullut vedettyä mutta siihenkin on tulossa kesän aikana muutos.

Ohjaajan treenit  jo tuntien en tule helpolla pääsemään.

Mutta siis tässä reilun kuukauden aikana lähes pelkällä ruokavaliolla on lähtenyt melkein 4kg painoa ja 5cm läskiä vyötäröltä joten  tyytyväinen täytyy itseeni olla.
Vaikka alku oli kamala, mä selvisin ja suunta on eteenpäin.

Ihana kesä edessä joten siitä ja kevyemmistä päivistä nauttien mennään.

Kesän lopulla pitäisi olla painon tippunut jo huimasti enemmän ja sen pitäisi näkyä jo kropassakin joten sitä odotellessa.